Saaga sakukannuista

JAA
ARTIKKELI

Vanha kunnon Nixmanni on briteille ja amerikkalaisille Jerry. Niinpä sakemannien suunnittelema – ja muiden kopioima – bensakanisteri tunnetaan vieläkin jerrykannuna. Tämä tarina on nähty aiemmin ainoastaan lehden 3/10 tilaajasivuilla. Tilaa Mobilisti!

Matti Ouvinen

Kesäkuu 1944, Nouvion, Ranska. Hauptmann von Zoyton sytytti savukkeen ja puristi ukko-Mauseria kädessään. Erich von Stalhein kiihdytti kohti itää ja jupisi itsekseen. “Bösen kävi kalpaten…” Hypättyään laskuvarjoilla liekehtivästä Bf 110 -yöhävittäjästä kaksikko oli pihistänyt nitistämiltään santarmeilta Renault Juvaquatren palatakseen takaisin rintamalinjojen toiselle puolelle yön turvin.

Splutt…köh…prömm…splutz. Hiljaisuus. Renault rullasi vapaalla, kunnes pysähtyi lehtipuiden reunustamalle maalaistielle. “Donnerwetter, Erich!”, von Zoytonin ääni sivalsi piiskan lailla. “Ei hätää, kähvelsin patongeilta pari kanisteria menovettä, kun lojuivat siinä auton vieressä”, von Stalhein tyynnytteli esimiestään. Kaksikko nousi autosta. Kanisterit otettiin takapenkiltä. “Kopioivat tämän nerokkaan korkin meiltä…”, von Stalhein mutisi avatessaan kanisteria. Kesäyöhön lehahti halvan punaviinin tuoksu. “Scheisse! Etkö sinä dummkopf osaa lukea?”, von Zoyton ärisi. “Herr Hauptmann, taisin kadottaa monokkelini taistelun tiimellyksessä. Halvatun Bigglesworth…”

Valtakunnankanisteri

Sodankäynnin motorisoitumisen myötä polttoainelogistiikasta tuli yksi tärkeimmistä huoltojoukkojen tehtävistä. Saksalaisilla oli käytössä 200 litran tynnyreitä ja erilaisia 10-25 litran kannettavia säiliöitä. Ne eivät kuitenkaan olleet ominaisuuksiltaan tyydyttäviä, joten vuonna -35 saksalainen teollisuus sai valtiolta tehtäväkseen suunnitella valtakunnan virallisen kanisterin.

Vaatimukset olivat saksalaisen tarkat. Kanisterin muodon ja rakenteen tuli mahdollistaa teollinen tuotanto ja tehokas tilankäyttö ja säiliöiden tuli olla pinottavissa. Kanisterin tuli olla tilavuudeltaan 20 litraa ja painoltaan täytenä n. 20 kiloa, jolloin yksi mies pystyisi tarvittaessa kantamaan kahta täyttä kanisteria. Kanisterin kahvan piti mahdollistaa kantaminen kahteen Fritziin ja ns. ämpäriketjussa liikuttelu, samoin kuin neljän tyhjän kanisterin kantaminen yhden miehen toimesta.

Lopullinen Wehrmachtskanister syntyi Müller Eisenwerk -yhtiön ja koritehdas Ambi-Buddin yhteistyönä. Esimerkiksi Adlerille (josta Ambi-Budd omisti neljänneksen) ja Fordille koreja prässännyt amerikkalaistaustainen Ambi-Budd hioi Müllerin insinööri Vinzenz Grünvogelin designin valmistusteknisesti valmiiksi kanisteriksi. Tuotanto alkoi Ambi-Buddin Berliinin tehtailla ja Müllerin tehtailla Schwelmissä vuonna -37. Sodan syttymisen myötä kanisterituotanto levisi laajalle Saksan vanhoille ja uusille alueille, ja kanistereita arvioidaan valmistetun vuosien -37 ja -45 välillä miljoonia.

Ausführung A ja B

Kanisteri koostui kahdesta prässätystä peltipuoliskosta, joiden kyljissä oli x-kirjaimen muotoiset vahvikesyvennykset. Vahvikkeiden ja kanisterin yläosan ilmataskun ansiosta polttoaineen lämpölaajeneminen oli huomioitu; ilmataskun ansiosta kanisterit olivat täytenäkin kelluvia. Kolmiripainen hitsattu kahva mahdollisti vaatimusten mukaiset kantotavat ja kannujen pinoamisen päällekkäin kuormastossa. Kanisterin suulta ilmataskuun meni putki, joka helpotti polttoaineen kaatamista läikyttämättä. Kanisterin suuaukko oli suunniteltu sen verran ulkonevaksi, ettei erillistä suutinta tai letkua tarvittaisi.

Kanisterin sisäosa oli maalattu punaisella synteettisellä maalilla, jonka sanotaan alkujaan olleen kehitetty teräksisten olutsammioiden pintakäsittelyyn. Ulkopuoli oli pohjamaalattu ruosteenestomaalilla ennen pintaväriä. Kanisteriin oli prässätty tekstit “Kraftstoff 20 l”, “Feuergefahrlich”, valmistusvuosi ja valmistajan nimi. Myöhemmin, vuodesta -39 lähtien, kanistereihin prässättiin myös teksti “Wehrmacht”.

Vuonna -39 kanisterista esiteltiin toisen sukupolven malli, jossa oli tehty parannuksia korkin ilmaputkeen ja kyljen vahvikeprässäyksiin. Prässäyksen keskellä oli suorakaiteen muotoinen lisäprofiili, joka on helppo tunnistaa. Mk1-kanisterien, vai pitäisikö käyttää termiä Ausführung A, tuotanto jatkui kuitenkin vielä vuoteen -41 päällekkäisenä uuden mallin kanssa.

Kanisterin B-versiosta valmistettiin myös erillistä vesikanisterimallia, johon oli leimattuna teksti “Wasser” ja yleensä maalattu valkoinen risti kylkeen. SS-joukoille, jotka eivät kuuluneet Wehrmachtiin, valmistettiin omia SS-merkittyjä kanistereita slovakialaisen Sandrik-tehtaan toimesta.

Alkuun tehtaiden logoissa olleet paikkakuntien nimet poistuivat, kun liittoutuneille kulkeutuneet kanisterit alkoivat opastaa pommituslentoja tehtaiden kimppuun. Mm. Ambi-Buddin tehtaat Berliinissä tuhoutuivat pommituksissa pahasti. Ne jäivät itäystävän puolelle, ja niiden prässit ja teknologia kuljetettiin sodan jälkeen Neuvostoliittoon.

Kanisterivuoto

Sodan alkuvuosina britit törmäsivät sakemannien kanistereihin Norjan kampanjassa ja sittemmin Pohjois-Afrikassa, ja totesivat ne hyviksi. Brittien sodanjohto lähetti näytteitä myös Amerikkaan, jossa kanisterin idea lopulta kopioitiin. Ensimmäinen tieto Jerryn kannuista oli kuitenkin tullut Amerikkaan jo vuonna -39.

Amerikkalaisten omistama Ambi-Budd oli joutunut natsien käsiin 30-luvun puolivälissä. Sen johtajan, amerikkalaisen insinööri Paul Pleissin komennus oli päättymässä vuonna -39. Pleiss ja saksalainen kollega olivat saaneet ajatuksen suuresta autoreissusta Intiaan. Matkaa varten kaksikko oli korittanut sopivan ajoneuvon toistaiseksi tuntemattoman alustan päälle. Vesi- ja polttoainehuollon tarpeisiin saksalainen kollega kähvelsi uusia Wehrmacht-kanistereita, joita kiinnitettiin kolme kappaletta auton alustaan.

Kaksikko lähti matkaan, mutta noin puolessavälissä matkaa saksalaiset saivat kaksikon kiinni, ja saksalaisinsinööri joutui palaamaan isänmaansa palvelukseen. Pleiss selvisi lopulta autoineen Kalkuttaan ja sieltä kotiin USA:han. Amerikassa Pleiss esitteli armeijan edustajille saksalaiskollegalta saamiaan piirustuksia kolmannen valtakunnan kanisterista, ja lopulta antoi laivata koko auton kanistereineen Kalkuttasta New Yorkiin. Vielä tässä vaiheessa amerikkalaiset eivät kiinnostuneet kanisterista, vaan päättivät tyytyä vanhoihin 1. maailmansodan säiliöihin. Pian amerikkalaisetkin alkoivat kehittää omaa kopiotaan kanisterista, sivuuttaen kuitenkin useita saksalaiskanistereiden hyveitä.

Vuonna -40 britit olivat kohdanneet jerryn kannuja Norjassa. Pleiss vieraili Lontoossa, ja häneltä kysyttiin lisätietoa saksalaisten kanistereista. Pleiss lennätytti yhden kanistereistaan briteille, jotka sittemmin kopioivat kanisterin varsin tarkasti alkuperäistä kunnioittaen. Jenkit tarjosivat vuonna -42 Pohjois-Afrikassa briteille omia bensakanistereitaan, mutta turhaan. Jerryn kannut, vaikka niitä oli tarjolla vain sotasaalina, olivat ylivertaisia brittijoukkojen mielestä. Lopullinen päätös jenkkien omien kanisterien tuotantoon ottamisesta tehtiin osittain Pohjois-Afrikan rintamalta tulleiden tarkkailu-upseerien raporttien pohjalta.

Jenkkikannu

Amerikkalaiset käyttivät lähinnä eri kokoisia pyöreitä tynnyreitä. Niissä oli ruuvikorkki, ja ne olivat kaikin puolin epäkäytännöllisiä. Kaataminen vaati suppilon, korkki oli hankala kiristää ja avata, eikä tynnyreitä ollut helppo kantaa tai pinota, tai kuljettaa kevyissä ajoneuvoissa.

Kopiokanisterin rakenne oli hieman erilainen; sen kyljet olivat yhtä prässättyä peltiä, joka oli hitsattu yhdeltä sivulta ja liitetty pohjaan ja yläosaan hitsisaumoilla. Vahvikeprässäys oli X-kirjaimen muotoinen, kuten ensimmäisen sukupolven saksalaiskanistereissa. USA:n kannuja valmistettiin vuodesta -41 lähtien, ja vasta 80-luvulla vanha malli korvattiin muovikanistereilla!

USA:n armeija ei tehnyt kanisteriinsa vipukorkkia, vaan yleisimpään jenkkikanisteriin tuli öljytynnyreistä tuttu kierrekorkki, mikä mahdollisti samojen suppiloiden ja tankkausletkujen käytön sekä kanisterien että tynnyrien kanssa. Sen avaamiseen vaadittiin usein työkaluja. Merijalkaväen kanisteriin saksalaismallinen patenttikorkki taas kopioitiin lähes suoraan, samoin kuin USA:n vuonna -42 tuotantoon otettuun vesikanisteriin, jossa oli myös suurempi suuaukko. Se mahdollisti kanisterin sisuksien helpon pesemisen, erityisesti jos pönttöä oli käytetty soppakanisterina. Vesikanistereihin oli painettu W-kirjain, siinä missä bensakanisterit oli merkitty G:llä.

Jerrykannut osoittautuivat pienestä tilavuudestaan huolimatta kätevimmäksi tavaksi kuljettaa polttoainetta etulinjaan. Tynnyrien käsitteleminen vaati liikaa voimaa, ja yksikin lipeäminen saattoi aiheuttaa vakavia vammoja huoltojoukkojen sotilaille. Joukkojen edetessä kohti Berliiniä huoltoliikenne Belgiasta Saksaan vievillä teillä oli ruuhkaista, ja jerrykannuja ja bensaa jopa lennätettiin kuljetuskoneilla Pattonin panssaridivisioonille.

Brittien kopiot

Englantilaiset olivat ennen sotaa luottaneet kahden ja neljän gallonan peltipurkkeihin. Pienemmät ovat tuttuja rompetoreilta, sillä varsinkin Britanniassa kahden gallonan öljypurkkien keräily on suosittua. Neljän gallonan purkit olivat samanlaisia, mutta kokonsa ansiosta honteloa tekoa. Ne tunnettiinkin nimellä “flimsy”, siis hutera. Yläpinnalla olevan peltikahvan ja kierrekorkin takia purnukat eivät olleet pinottavissa, ja korkkikin oli hankala ja huono. Purkit ja niiden valssatut saumat eivät kestäneet lämpölaajenemista eivätkä kovakouraista käsittelyä, ja sitähän ne saivat sotatoimialueilla osakseen.

Myös britit tiedostivat polttoainelogistiikan tärkeyden, ja suuren öljy-yhtiön johtama tutkimusryhmä oli asetettu 30-luvun lopulla tutkimaan uuden käytännöllisemmän kanisterin suunnittelemisesta. Sota ehti kuitenkin syttyä, ja brittijoukot joutuivat sotaan vanhojen bensapurkkiensa kanssa. On arvioitu, että Pohjois-Afrikan kampanjassa noin kolmannes vanhanaikaisissa bensapurkeissa kuljetetusta polttoaineesta vuoti maahan. Vuotanut polttoaine aiheutti runsaasti ajoneuvopaloja huoltojoukkojen kalustolle.

Brittien tuotanto alkoi lopulta vuonna 1942 kanisterilla, joka oli lähes identtinen toisen sukupolven saksalaiskanisterin kanssa. Britit jatkoivat, kuten voi arvata, kanisterien tuotantoa aina 90-luvulle asti. Sodan aikana suuria kanisterivalmistajia olivat Austin Motors, Briggs Motor Bodies (Fordin alihankkija Dagenhamissa), Nuffield ja Vauxhall. Euroopan rintamalla suuri osa liittoutuneiden kanistereista oli kuitenkin brittiläistä mallia, olivathan britit saaneet kanisterien suuren mittakaavan teollisen tuotannon käyntiin ennen USA:ta.

Brittien bensakanistereissa ei ollut peltiin prässättyä sisältömerkintää, vaan sisältö oli maalattu kanisteriin. Vesikanistereissa puolestaan oli prässätty teksti “Water” ja vahvikeprässäyksen pohja oli valkoiseksi maalattu. Myöhemmin britit kehittivät kanisterien merkitsemiseen järjestelmän, jossa hyödynnettiin eri värisiä ja erilaisilla merkinnöillä leimattuja peltilätkiä, jotka puristettiin kannun kahvaan kiinni.

Sodan edistyessä belgialaiset, ranskalaiset ja jopa saksalaiset valmistajat tekivät saksalaismallisia kanistereita liittouman joukoille. Sodan eri osapuolien käytössä oli luonnollisesti myös sekalaisia sotasaaliskanistereita. Todennäköisesti myös itäystävät ottivat jerryn kannut käyttöön jo sodan aikana. Maailmanpalon loputtua Berliinin Ambi-Budd -tehtaiden jäänteet tuotantokoneineen vietiin kauas itään, missä niillä todennäköisesti prässättiin myös kanistereita; itäystävän alumiinivarojen mahdollistamana neuvostokanisterit valmistettiin kevytmetallista, ja niitähän nähtiin myöhemmin meilläkin.

Sodan edetessä kanisterilogistiikasta tuli oma ongelmansa, kun eri joukko-osastojen kanisterit hajautuivat pitkin sotivaa Eurooppaa. Niitä kulkeutui sotasaaliina vihollisille, paikalliset siviilit ja vastarintaliikkeen edustajat ottivat niitä käyttöönsä, ja kanistereita vaurioitui ja tuhoutui taistelujen tiimellyksessä. Erityisesti mustan pörssin bensakauppiaat trokasivat menovettä jerrykannuissa. Eri puolille rintamaa syntyi amerikkalaisten huoltojoukkojen kanisterikorjaamoja, ja siviiliväestölle jaettiin Dwight D. Eisenhowerin kynäilemiä palkintoluontoisia kiitoskirjeitä kanisterien palauttamisen kannustimeksi. Luonnollisesti myös ranskalaiset kopioivat kanisterin nerokkaan designin, mutta vasta sodan jälkeen; sodan aikana saksalaiset hyödynsivät muiden tekemiä kannuja. Urheasti taistelleille gallialaisille tehtiin luonnollisesti erilliset kanisterinsa oliiviöljylle ja viinille.

Kannut kiertämään

Verrattuna Keski-Euroopan sodankäyntiin suomalainen puolustussodankäynti oli luonteeltaan staattisempaa, kun ei ollut valtavia panssaridivisioonia liikuteltavaksi mantereen halki. Liikuteltavat polttoainemäärät eivät siis olleet läheskään niin suuria. Suomessa polttoainelogistiikka perustui vahvasti rautateihin. Etulinjaan polttoaine kuljetettiin tynnyreissä, ja polttoainejakelupaikoilla nähtiin, ainakin kuvista päätellen, siviilistäkin tuttuja käsipumpulla toimivia polttoainemittareita. Jerrykannukin rantautui Suomeen joskus vuoden 1941 tienoilla. Ainakin rynnäkkötykkien ja niiden ohessa palvelleiden saksalaiskalustolla varustettujen huoltoyksiköiden varustukseen kuuluivat luonnollisesti myös jerrykannut. Kannuja jäi myös Lappiin suuria määriä vetäytyvien saksalaisjoukkojen jäljiltä. Myöhemmin Puolustusvoimien käytössä nähtiin eri puolilla Eurooppaa valmistettuja kanistereita, joita tilattiin ainakin eri puolilta Itä-Eurooppaa.

Mobilisti on jo 40 vuotta toiminut ajoneuvokulttuurin ja alan harrastajien äänenkannattajana. Lehden linja on ollut alusta lähtien sama: Jos laite pitää pahaa ääntä ja/tai siinä on pyöriviä osia, se kuuluu Mobilisti-lehteen. Tilaajat saavat jokaisessa numerossa vähintään kahdeksan sivua enemmän luettavaa kuin irtonumero-ostajat. Nyt normaaliin Mobilistin tilaukseen kuuluu myös digilehti ja täydellinen lehtiarkisto numerosta 1/1979 aina tähän päivään saakka.

TILAA LEHTI

Joko luit nämä autojutut:

Mobilisti Jamb-O-Ree 2015

Mobilisti Jamb-O-Ree järjestettiin lauantaina 5.9. kolmen vuoden tauon jälkeen. Tällä kertaa tapahtuma järjestettiin Lahdessa, Suomen Moottoripyörämuseon alueella. Moottoripyörämuseo …

LUE LISÄÄ

Yllätyslahja

Joulun alla vaimoni osti netistä kokoelman puisia pienoislaivoja lahjaksi kahdeksanvuotiaalle pojallemme. Noudin paketin Lahdesta, jossa ystävällinen mies ojensi minulle paketin. Toivotimme …

LUE LISÄÄ

KUOREN SISÄLLÄ

Jaakkolaa otti päähän, isosti. Talouslautakunnan kokous ei ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Tarina on julkaistu aiemmin Mobilistissa 8/08. teksti: Matti Ouvinen kuvat: Matti Ouvinen, …

LUE LISÄÄ