Mobilisti koelukee: Valvottua liikennettä

    JAA
    ARTIKKELI

    Mikä sai itä-saksalaisen rajavartijan nauramaan?

    Historiallisia laitteita käsittelevä kirjallisuus keskittyy turhan usein aiheena olevan ajoneuvon teknisten ominaisuuksien ja nippelitiedon esittelyyn. Harvemmin löytää teoksen, joka kertoisi laitteiden taustoja tai syitä niiden käyttöön omana aikanaan. Vielä harvemmin huomaa istuneensa lukemaan pitkäksi aikaa kirjaa aiheesta, joka ei ole aiemmin juurikaan kiinnostanut. Rautatieharrastaja Markku Nummelinin kirja Valvottua liikennettä – DDR:n ajoneuvoja on sellainen.

    Itä-Saksa yritti olla Varsovan liiton valtioiden teknologinen veturi. Käytännössä teollistamista ja yleistä elämää leimasi pula, niukkuus ja keskusjohtoisen järjestelmän yleinen toimimattomuus. Valtiolla oli kova halu olla enemmän kuin Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen jatkokehitelmä. Käytännössä se ei onnistunut. Teollinen tuotanto keskittyi pakolliseen vientituotteiden valmistamiseen. Itä-Saksassa valmistettiin vuosikymmenien ajan junien vetureita ja vaunuja vientiin, mutta omien rautateiden kalustoa ei ollut varaa uusia kovinkaan nopeaan tahtiin.

    Maassa keskityttiin 1950-luvulta alkaen kemian teollisuuteen. Neuvostoliitosta tuotiin suuria määriä raakaöljyä jalostettavaksi teollisuustuotteiksi. Muovista valmistettiin mitä moninaisimpia tuotteita, Hallessa tehtiin jopa kokeilumielessä kerrostalo muovista. Tämä muuttui 1981, kun Neuvostoliitto vähensi voimakkaasti öljytoimituksiaan. Öljyn käyttö liikenteessäkin väheni niin paljon, että dieselpolttoaineella kulkevia vetureita vaihdettiin hiilellä kulkeviin höyryvetureihin ja jo kerran jo dieselöityjä höyryvetureita muutettiin takaisin hiilikäyttöisiksi. Ratoja sähköistettiin voimakkaasti, mutta käytännössä lähes koko 1980-luvun ajan maassa kuljettiin kalustolla, joka oli muista maista jo poistettu käytöstä. Maassa oli käytössä kapearaiteisia junia, joiden modernisointia suunniteltiin pitkään. Lopulta kapearaiteiset junat päätettiinkin jättää entiselleen 1970-luvun alussa mukamas “kulttuurihistoriallisista” syistä. Todellinen syy oli rahapula.

    Maa olikin jo 30 vuotta sitten ulkoilmamuseo ja matkailunähtävyys läntisille raideharrastajille. Suomalaisetkin raitioliikenneharrastajat kulkivat 80-luvulla valokuvaamassa kalustoa, jota keskivertokansalainen ei olisi välttämättä pitänyt kovinkaan kiinnostavana. Onneksi herroja kiinnosti kaikki muukin liikenne niin paljon, että kirjaan on saatu edustavat kappaleet niin henkilöautoista, vesiliikenteestä kuin funikulaareistakin. Nykyihmisen silmin katsottuna oudon ankeat maisemat eivät jaksaisi yksinään pitkään viehättää, mutta kirjaan on löydetty taustatarinoita jotka herättävät tekniikan historiasta kiinnostuneen mielenkiinnon.

    DDR:ssä oli vallalla saksalaisen järjestelmällinen suunnitelmatalous. Silti maassa hyväksyttiin esimerkiksi pienen Fleischer-nimisen yksityisyrityksen toiminnan. Fleischer oli erikoistunut tekemään tyylikkäitä itsekantavalla korilla varustettuja linja-autoja. Akselistoina ja moottoreina Fleischer käytti vanhojen bussien osia, tyypillisesti asiakkaiden toimittamia. Vastaavasti valtiossa ei ollut juuri koskaan varaa uudistaa raitioliikennekalustoa kokonaan. Se tarkoitti käytännössä sitä, että todella vanhaakin kalustoa uudistettiin ja pidettiin liikenteessä. Esimerkiksi 1970-luvulla kunnostettiin 1920-luvulla valmistuneita raitiovaunuja niin, että tekniikka kunnostettiin ja päälle tehtiin uusi kori. Tällainen kalusto oli käytössä yhtä pitkään kuin valtio oli olemassa.

    Kirjan mukana on DVD-levy, joka sisältää 1985–86 otettua videota eri liikennekohteista. Kirjan valokuviin VHS-tasoinen video tuo oman lisänsä. Valokuvista ei lukija huomaa katujen suhteellista tyhjyyttä eikä mainosten tai graffitien puutetta yhtä hyvin kuin videolta. Ja onhan lumisessa maisemassa asemalta puuskuttava höyryveturi komea näky.

    Kirjan loppupuolella on oma kappaleensa siitä, millaista oli suomalaisen rautatieharrastajan matkustaa Itä-Saksassa. Valtakunnalle tärkeitä liikennekohteita kykyjensä mukaan valokuvaavia ulkomaalaisia ei kuulemma pidetty mitenkään epätavallisen valvonnan alla. Joskus viranomaiset tarkistivat maan omien kansalaisten paperit tarkemmin kuin suomalaisten. Kerran rajavartija purskahti nauruun kurkistaessaan suomalaisen intoilijan laukkuun. Se kun oli puolillaan herrojen harrastajien roskiksista keräämiä käytettyjä junalippuja.

    Valvottua liikennettä – DDR:n kulkuneuvoja

    Markku Nummelin

    Kustantaja Laaksonen

    ISBN 978-952-5805-68-0

    Mobilisti on jo 40 vuotta toiminut ajoneuvokulttuurin ja alan harrastajien äänenkannattajana. Lehden linja on ollut alusta lähtien sama: Jos laite pitää pahaa ääntä ja/tai siinä on pyöriviä osia, se kuuluu Mobilisti-lehteen. Tilaajat saavat jokaisessa numerossa vähintään kahdeksan sivua enemmän luettavaa kuin irtonumero-ostajat. Nyt normaaliin Mobilistin tilaukseen kuuluu myös digilehti ja täydellinen lehtiarkisto numerosta 1/1979 aina tähän päivään saakka.

    TILAA LEHTI

    Joko luit nämä autojutut:

    Arkistologiaa: Spider/Coupe = Spicup

    Sateenvarjon voi avata ja sulkea, niin myös turvakaaren sisään katoavan kovakaton. Tällä kertaa arkistologin lapio osuu vuonna 1969 Geneven autonäyttelyssä esiteltyyn Bertone-konseptiautoon.  …

    LUE LISÄÄ

    Itä-Saksan ihmeitä

    Euroopassa oli kerran valtio, jonka on nykyään vaikea uskoa olleen oikeasti olemassa. Itä-Saksassa valtaa piti suunnitelmatalous, joka olisi hajonnut omaan mahdottomuuteensa ellei sitä olisi …

    LUE LISÄÄ

      Mobilisti 1/2021 – Turvallisia tiloja

      Vuoden ensimmäinen Mobilisti on ilmestynyt, joten mikäpä parempi idea, kuin erakoitua autotallin tai miesluolan turviin piiloon pahaa maailmaa. Lehden aiheita ovat mm. Chevrolet Camaro SS/RS …

      LUE LISÄÄ