Sitkeähenkinen huhu iskelmäkeisarin upeasta lasikattovaunusta lienee syntynyt nimeämättömässä Esson baarissa joskus 60-luvulla. Keskeisenä elementtinä oli alusta pitäen historiallinen tosiasia, Levytukku Oy:n johtajan Niilo Saarikon ja Olavi Virran Amerikan-matka elokuussa -56. Tarinan mukaan Virta olisi nähnyt ’55 Crown Victorian pitkän illanvieton jälkeen newyorkilaisen Ford-liikkeen näyteikkunassa ja päättänyt siltä horjumalta haluta sen omakseen. Kun omistaja ei puhelimitse suoritetusta maanittelusta huolimatta suostunut taipumaan kaupanhierontaan keskellä yötä, nappasi Virta katukiven ja heitti sen liikkeen ikkunan läpi. Seurauksena oli tietysti sekä liikkeen omistajan että virkavallan jakamaton huomio. Ikkunan ja Skylinerin maksamisen jälkeen kaikki olivat kuitenkin kertoman mukaan tyytyväisiä, ja Ford laivattiin seuraavana päivänä New Yorkin satamasta määränpäänään Helsinki.
Tarina on virtaviivaisuudessaan kiehtova, mutta se ontuu pahasti. Ensinnäkään kaksi vuotta vanhoja malleja (elokuussa -56 elettiin jo vuosimallin -57 esittelyn aikoja) ei amerikkalaisdiilereiden näyteikkunoissa nähty; niille oli ihan oma paikkansa takapihan sivuhallissa. Toisekseen on kyseenalaista, olisiko edes impulsiivinen taiteilijasielu haahuillut metropolin yössä tuhansia dollareita povitaskussa ihan vain siltä varalta, että näkisi jotain kivaa ostettavaksi. Sellaisen tyylin lanseerasi vasta Andy McCoy 30 vuotta myöhemmin. Kaikkein uskomattominta on kuitenkin se, että viimeisenä matkayönä ostettu auto olisi noin vain saatu ujutettua seuraavana päivänä Suomeen lähtevään laivaan. Tarina on siis hyvä, mutta totta siinä ei ole kuin siteeksi.
Historiallinen tosiasia on, että Niilo Saarikko osti matkalta kaksi autoa, upean ´56 Packard Four Hundred 2D Hardtopin (ks. Mob. 2/81) ja saman vuosikerran Ford Fairlane Fordor Victoria Sedanin. Komean mallinimen Victoria-osa tarkoitti Ford-slangissa hardtopia. Autojen hankinta ja rahoitus oli kuitenkin suunniteltu hyvissä ajoin ennen matkalle lähtemistä. Elettiin ankaran tuontisäännöstelyn aikaa ja Suomen pankilta oli erittäin vaikea saada lupaa kallisarvoisten ulkomaanvaluutoiden vientiin. Asia oli kuitenkin toinen, mikäli kauppoihin tarvittavat rahat oli ansaittu ulkomailla. Levytukku Oy:llä oli Yhdysvalloista ja Kanadasta melkoisia saamisia amerikansuomalaisten liikkeiden levymyynnistä. Juuri näitä varoja Saarikko käytti autojen ostamiseen.
Packard ja Ford saapuivat Suomeen loppuvuodesta -56. Niilo Saarikko otti Packardin omaan käyttöönsä; Olavi Virta sai puolestaan Levytukku Oy:n tuotantopäällikkönä ja kirkkaimpana tähtenä hardtop-Fordin työsuhdeautokseen. Vuodenvaihteesta alkaen Helsingin kaduilla liikkui kaksi samanväristä ja olemukseltaan hyvin samankaltaista erikois-Fordia: Virran vasta maahan tullut Fordor Victoria ja johtaja Harald Storgårdsin pari vuotta vanha Crown Victoria Skyliner. Nämä kaksi vaunua menivät jo aikalaisten silmissä sekaisin, eikä vuosikymmenien kuluminen sekaannusta ainakaan selvittänyt – syntyi myytti Olavi Virran lasikattoisesta Fordista.
Olavi Virran autot
Elimäkeläisellä Ossi Valkamalla oli 50-luvulla erinomainen näköalapaikka Olavi Virran nousujohteisen uran seuraamiseen. Ossi hankki koululaisena sivutienestejä Elimäen Ratulan kylän seurojentalon vahtimestarin apulaisena. Paitsi suuri Olavi Virran ihailija, Ossi oli jo nuorella iällä myös pesunkestävä autohullu. Eri yhtyeiden keikka-autot olivat Ossin silmissä yhtä kiinnostavia kuin itse muusikotkin, ja niiden tunnistaminen tapahtui samalla varmuudella. Kohteista kiinnostavin oli tietysti Olavi Virta, joka alkoi esiintyä Ratulassa säännöllisesti syksystä -52 alkaen.
Laulajamestarin ensimmäinen henkilökohtainen auto oli neliovinen ’52 Ford. Valkoinen Customline oli Virran käytössä noin kolme vuotta, ja se oli tuttu niin Helsingin kaduilta, maakuntien keikkapaikoilta kuin valkokankaaltakin. Ford esiintyi isäntänsä kanssa ainakin elokuvissa Kaksi vanhaa tukkijätkää (1952), Pekka ja Pätkä kesälaitumilla (1953) ja Pekka ja Pätkä puistotäteinä (1955).
Heinäkuussa -55 Virta saapui jälleen kerran Ratulaan Erkki Koskenniemen häihin. Erkin veli Pentti johti yhdessä Pekka Höystin kanssa Ratulan seurojentalon viihdetoimintaa, joten mestari oli säännöllisenä esiintyjänä vähitellen tullut perhetutuksi. Virta saapui paikalle uudella autolla, kaksivärisellä turkoosi/valkoisella -55 Ford Fairlanella. Auto kuului Levutukku Oy:n vasta nimitetyn tuotantopäällikön työsuhde-etuihin. Niilo Saarikko oli saanut houkuteltua Virran Musiikki-Fazerin tallista Levytukun mieheksi tekemällä tälle tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä: tuotantopäällikkönä Virta pääsi ensimmäistä kertaa urallaan suvereenisti päättämään kappaleista, jotka halusi levyttää. Herkänvärinen Fairlane oli tuttu näky Ratulassa ja muilla Suomen keikkapaikoilla seuraavan puolentoista vuoden ajan.
Alkuvuodesta -57 Olavi Virta alkoi liikkua vasta Amerikasta laivatulla komealla musta/valkoisella Fordilla. Mallinimi oli edelleen Fairlane ja ovia neljä, mutta kattolinja oli nyt urheilullista hardtop-mallia ja sivuikkunat kehyksettömät. Sujuva korilinja ei kuitenkaan estänyt kiinnittämästä autoon kattotelinettä, mikä oli keikka-auton välttämätön lisävaruste. Muuten olisivat kontrabasso ja rummut jääneet kotiin. Tämä yksityiskohta on samalla lopullinen niitti Crown Victoria -myytille. Vesikouruttomaan lasikattomalliin ei mitenkään olisi voinut turvallisesti kiinnittää kattotelinettä, edes imukuppimallista.
Työnantajan Fordor Victoria palveli Virtaa lokakuuhun -58 saakka, jolloin Niilo Saarikko antoi Virralle tämän suureksi järkytykseksi potkut Levytukku Oy:stä. Syynä oli alati paheneva henkilökohtainen ongelma, joka alkoi jo vakavasti haitata tuotantopäällikön tehtävien hoitamista.
Fairlanen paikan otti elokuussa ’58 Kouvolan Autosta uutena hankittu Chevrolet Bel-Air Sedan, jonka rekisteritunnukseksi tuli BT-601. Sini/valkoinen Chevrolet ja Virta kulkivat yhtä matkaa vuoteen -60 asti, jolloin se sai väistyä toisen ’58 Bel-Airin, mutta hardtop-mallisen tieltä. AO-843-kilvissä liikkunut, amerikansuomalaisen pariskunnan harmaatuoma Hardtop Sedan jäi Virran viimeiseksi autoksi nopeasti jyrkkenevän henkilökohtaisen alamäen vuoksi. Surulliseksi lopuksi viranomaiset kävivät lopulta ulosmittaamassa Bel-Airin keikkapaikalta Vilppulasta vuonna -62. Velkakierre oli jo krooninen ja verikoirat alati kintereillä.
Automies
Amerikkalaistyylinen näyttävä elämäntapa viehätti Olavi Virtaa. Menestys sai näkyä. Autot olivat tässä keskeisessä asemassa, ja siksi niiden piti olla isoja, nopeita ja mielellään viimeistä mallia. Vanhin auto, jonka Virta milloinkaan omisti, oli ’52 Customline, joka oli kolmivuotias joutuessaan vaihtoautohalliin keväällä -55.
Autot olivat kuitenkin Suomen suosituimmalle laulajalle enemmän kuin pelkkä tapa osoittaa menestystä. Olavi Virta oli intohimoinen automies, joka ajoi paljon, kovaa, ja aina itse. Virran ylläpitämät matkanopeudet olivat sellaisia, että niitä eivät kaikkien kiertueilla mukana olleiden kollegoiden päät kestäneet. Vakavaan onnettomuuteen Virta ei kuitenkaan koskaan joutunut. Järkyttyneimmätkin kyydissä olleista myönsivät, että mestarin lahjat eivät rajoittuneet pelkkään laulamiseen; Virta oli ilman epäilystä myös rattimies jumalan armosta.
Kuninkaan rumpalina 50-luvun lopulla soittanut Manu Teittinen viihdytti itseään pitkillä keikkamatkoilla kellottamalla ennätyksiä eri tieosuuksille. Virran kaasujalan painoa kuvannee Kotka-Helsinki -välin taittaminen Bel-Airilla tunnissa ja seitsemässä minuutissa. Keskinopeus nousi toisin sanoen lähes 130 kilometriin tunnissa – tuon aikaisilla teillä, Loviisan ja Porvoon läpiajoineen. Ei ihme, että kaikille ei Virran kyyti maistunut.
Kuten monilla esiintyvillä taiteilijoilla, Virrallakin oli lievää vahvempi taipumus liioitteluun. Hymy-lehden haastattelussa vuonna -69 Virta kertoi ajaneensa urallaan loppuun 28 autoa. Todellisuudessa Olavi Virralla oli kuitenkin vain viisi autoa: ’52 Ford Customline (AY-956), ’55 Ford Fairlane, ’56 Ford Fairlane Victoria (BK-768), ’58 Chevrolet Bel-Air Sedan (BT-601) ja ’58 Bel-Air Hardtop Sedan (AO-843). On selvää, että kaikilla niillä ajettiin suosion huippuvuosina todella paljon, mutta jokainen niistä myös jatkoi taivaltaan uusien omistajien palveluksessa nopean iskelmäkuninkaan kynsistä selvittyään.
Mobilisti on jo 40 vuotta toiminut ajoneuvokulttuurin ja alan harrastajien äänenkannattajana. Lehden linja on ollut alusta lähtien sama: Jos laite pitää pahaa ääntä ja/tai siinä on pyöriviä osia, se kuuluu Mobilisti-lehteen. Tilaajat saavat jokaisessa numerossa vähintään kahdeksan sivua enemmän luettavaa kuin irtonumero-ostajat. Nyt normaaliin Mobilistin tilaukseen kuuluu myös digilehti ja täydellinen lehtiarkisto numerosta 1/1979 aina tähän päivään saakka.
Kai L. Bremer kirjoitti erittäin paljon Mobilistin näköistä tekstiä jo vuosia ennen lehden perustamista. Tässä Moottori-lehden aukeama vuodelta 1977. Kuva avautuu napauttamalla erilliseen …
Mobilisti 2000 –lehdessä 1/15 oli Chevrolet Capricea käsittelevä tarina. Jutussa mainittiin sarjamurhaajankin käyttäneen vastaavaa autoa. Tässä lisätietoa asiasta. Lokakuussa 2002 Maryland, …
Uuden Mustangin Suomen hinnat on julkistettu. Fordin tiedotteissa ja siten monien lehtijuttujen kärkenä on toistunut se, että Mustang tulee myyntiin Euroopassa ensimmäisen kerran sen 50-vuotisen …