Ikiliikkuja

Roald Lönnbergin Buick 1949

Helsinkiläinen Roald ”Pelle” Lönnberg on ollut autokaupan näkökulmasta katsottuna melkoisen toivoton tapaus. Mies on ostanut eläissään yhden ainoan auton, senkin käytettynä, lähes 50 vuotta sitten. Alun perin tanssiorkesterin keikkavaunuksi vuonna 1960 hankittu ’49 Buick Eight Super on palvellut niin moitteettomasti, että Pelleä ei milloinkaan ole saatu vakuutettua siitä, että uusi auto vastaisi hänen tarpeitaan vanhaa luotettua rautalaivaa paremmin. Tarina on julkaistu aiemmin Mobilistissa 5/06. Tilaa Mobilisti!

teksti: Jan Enqvist

kuvat: Janne Halmkrona

Lähes kaikki pääkaupunkiseudulla pidempään asuneet ihmiset ovat vuosikymmenien mittaan bonganneet Pellen Buickin liikenteestä – kelistä ja vuodenajasta riippumatta – auto kun on koko ikänsä ollut ympärivuotisessa arkiajossa. Erityisen jäljen monen automiehen mieleen on jättänyt näky suuresta vihreästä Buickista kyntämässä pyörännapoihin ulottuvassa marrassohjossa nykykaluston seassa – aivan kuin dinosaurusten kostona jälkimaailmalle. Vaikutus on ollut varma viimeistään 60-luvun lopulta alkaen, ja aina vain uskomattomammalta kehäteitä möyryävä lannistumaton Buick näyttää nyt, vuosituhannenkin jo vaihduttua.

Lönnbergs Orkester

Pelle ja hänen velipoikansa Sören soittivat informatiivisesti nimetyssä Lönnbergs Orkester -tanssiyhtyeessä, joka keikkaili pääkaupunkiseudun lavoilla ja nuorisoseurantaloilla 50-luvun puolivälistä alkaen. Vuosikymmenen lopulla bändin solistina lauloi itse Laila Kinnunen, joka pian oli nouseva suureen maineeseen. Laila suuntasi ennen pitkää vakavalle ammattiuralle iskelmälaulajana, ja hänen paikkansa lähinnä opintojen rahoittamiseen suuntautuneessa yhtyeessä otti Pellen tuleva vaimo Anne-Maj.

Ensimmäisien vuosien aikana keikkamatkat taittuivat taksi-Volgalla (Laila Kinnusen muistelmissa virheellisesti Pobeda), jonka kuljettajan kanssa bändillä oli suullinen kuljetussopimus. Homma toimi, mutta keväällä 1960 Pellelle tehtiin tarjous, johon tarttumista hänen ei myöhemminkään ole tarvinnut katua. Porvoolainen tuttava kertoi, että hänen äidillään olisi myytävänä auto, joka olisi oivallinen kokonaisratkaisu orkesterin logistisiin tarpeisiin – komea kahdeksansylinterinen Buick Eight Super, vuosimallia 1949.

Runsaat kymmenen vuotta vanhalla Buickilla oli ajettu noin 150 000 kilometriä, ja tuttavan äiti oli sen kolmas omistaja. Hailakan kitinvihreä auto oli tullut uutena helsinkiläisen arkkitehtitoimiston käyttöön, jonka jälkeen sillä oli ehtinyt ennen myyjää olla kaksi väliomistajaa. Vuoden 1963 rahauudistusta edeltänyt hintapyyntö – 50 000 markkaa – ei päätä pyörryttänyt. Pellen isä osti samana vuonna uuden Volvo Amazonin, josta maksettu mukavan pyöreä miljoona markkaa asettaa käytetyn Buickin hankintahinnan oikeaan perspektiiviin. Myyjä korjautti vielä omaan laskuunsa Buickin kolisevat etupyörän laakerit, mikä korjaamolla teetettynä maksoi 6 000 markkaa. Auton psykologiseksi ostohinnaksi jäi näin ollen 44 000 markkaa.

Niin pääsi Lönnbergin pumppu vappukeikalle suuren maailman tyyliin, omalla Buickilla. Soittovälineet kulkivat suuressa tavaratilassa ja tukevalla kattotelineellä, mikä jätti ylellisesti verhoiltuun matkustamoon ruhtinaallisesti tilaa nelihenkiselle bändille ja vaikka parille kaverillekin. Buickin kahdeksikko humisi rauhoittavasti, matka joutui, elämä hymyili, keikkaa pukkasi ja aurinko paistoi niin kuin se vain kauan sitten menneinä kesinä paistoi.

Vastoinkäymisiä

Buickin ”ammattikäyttö” rajoittui lähinnä lauantai-iltoihin; pääosa kilometreistä karttui alusta pitäen Pellen ja hänen morsiamensa Anne-Majn yksityiskäytössä. Syksyllä -60 osui kohdalle ensimmäinen – ja toistaiseksi onneksi ainoa – isompi takaisku, kun Buick otti mittaa kuorma-autosta Vihdintiellä Suomen Turistiautot Oy:n Konalan bussivarikon kohdalla.

Pelle näki kaukana edellään samaan suuntaan matelevan kuorma-auton, jonka ohittaminen oli pitkällä suoralla ilman vastaantulijoita rutiiniasia. Lähestyessään kuormuria Pelle ehti vielä ihmetellä kuskin kohteliaisuutta, kun tämä siirtyi aivan ajoradan oikeaan laitaan ikään kuin ohitusta auttaakseen. Juuri kriittisellä hetkellä kuorma-auto kuitenkin singahti kaistan poikki suoraan Buickin eteen kääntyäkseen vasemmalle sivutielle.

Törmäyksen välttäminen oli autojen suuresta nopeuserosta johtuen sula mahdottomuus. Pelle ehti selkäydinrefleksinä enää aloittaa täysjarrutuksen ja tempaista rattia vasemmalle törmäyskulmaa loiventaakseen. Samassa silmänräpäyksessä Buickin oikea etukulma jo työntyi kuorma-auton alle ja metallin kirskunnan tauottua Pelle saattoi vain todeta itsensä ehjäksi ja poistua autosta tarkastelemaan vaurioita.

Syyllisyyskysymyksessä Pellen asema näytti aluksi huonolta: ammattikuljettajan sana oli nuoren, ”raggariautolla hurjastelevan”, 24-vuotiaan kundin sanaa vastassa. Taukoaan varikon laidalla viettäneet kaksi bussikuskiakin olivat alustavasti ryhmittymässä kuormurin kuljettajan tapahtumaversion taakse. Tilanne kuitenkin laukesi paikalle tulleen bussiyhtiön ajopäällikön ehdotukseen, jonka mukaan molemmat osapuolet jatkaisivat tahoilleen ja nuolisivat omat haavansa ilman sen suurempaa numeroa tai poliisin esitutkintaa. Ajatus saavutti kannatusta, eikä Pelle tarvinnut muuta kuin rautakangen lainaksi oikoakseen Buickin rengasta vasten taittunutta puskuria sen verran, että pääsisi ajamaan parin kilometrin matkan kotipihaansa Uusmäkeen. Ammattikuljettajat olivat hieman hämillään nuoren miehen aikeesta jatkaa matkaa ajamalla, mutta huomatessaan Pellen olevan tosissaan, noutivat vain pyydetyn rautakangen ilman enempiä puheita.

Pihamaallaan Pelle havaitsi vauriot vähäisemmiksi kuin oli ollut lupa pelätä. Runko oli suora ja etujousituksen geometria kunnossa, eli luja vaunu oli kestänyt tällin kosmeettisin vammoin. Eniten töitä teetti pahasti rutistuneen oikean etulokasuojan oikominen, joka tapahtui omin käsin ja perinteisin menetelmin pehmeää hiekkapetiä vasten vasaralla naputtamalla; repeämät juotettiin tinalla. Useasta kohdasta murtuneesta valetusta maskin ylärivastakin tuli korjaamalla aivan käyttökelpoinen. Lopulta uusia osia ei tarvittu lainkaan, vaan kaikki kolarihetkellä kiinni olleet keulan osat ovat palvelleet hyvin jo 46 vuotta.

Ulkomaanmatkoja, arkea ja harrastuksia

Luotettava Buick jatkoi palveluaan siitä, mihin kolarissa oli jääty; viikonloppuisin keikoilla ja arkisin Pellen jokapäiväisenä käyttöautona. Kesällä 1961 Pelle ja Anne-Maj lähtivät lomamatkalle Ruotsiin, jonne ajettiin Tornion kautta Pohjanlahti kiertäen. Sieltä matka jatkui etelämmäksi Tukholmaan asti, josta palattiin laivalla Helsinkiin.

Kesällä 1961 Pelle ja Anne-Maj läksivät Buickilla Pohjanlahden ympäri kiertäen autolomalle Ruotsiin. Jossain Ruotsin Lapissa pysähdyttiin kuvaamaan tienviittaa Sören-veljelle kotona näytettäväksi.

Vuonna 1962 Buick nousi perheauton arvostettuun asemaan, kun Pelle ja Anne-Maj menivät naimisiin ja saivat perheensä lisäykseksi pienen pojan. Pellen sähköinsinöörin opinnot etenivät ja perhekin lisäsi Pellen vastuita, joten 60-luvun puoliväliä lähestyttäessä oli aika laittaa soittopillit pussiin ja keskittyä päivätöihin.

Nuori sähköinsinööri astui valmistuttuaan porvarilliseen työelämään tanskalaisia radiopuhelimia edustavan yrityksen palveluksessa. Buick palveli isäntäänsä myös pitkillä työmatkoilla erityisesti Ouluun, jossa taksit olivat siirtymässä ULA-aikaan.

Pelle harrastaa purjelentoa, johon tarvittavan lupakirjan hän suoritti vuonna -60. Väkevä Buick sai Pellen omistukseen tultuaan varusteekseen vetokoukun, ja pian oli purjekoneita Helsingin ja Nummelan lentokentän välillä hinaava Buick monille tuttu näky. Talvesta 1969 alkaen on Buickilla myös suunnattu joka talvi Ruotsin Lapin Kebnekajselle, joka on purjelentoväen keskuudessa tunnettu talviurheilukeskus. Seuraavan kerran Buickin ”Bombsight”-keulakoriste suuntaa vanhasta tottumuksesta pohjoiseen talvella 2007. Purjekone perässään – totta kai.

Alkuperäisten instrumenttien lisäksi Buickissa on hyödyllinen öljyn lämpötilaa ja polttoainejärjestelmän painetta osoittava yhdistelmämittari. Kokeneena ilmailijana Pelle osaa arvostaa kaikkea saatavilla olevaa hyödyllistä tietoa. Mittarikin on luonnollisesti kotoisin lentokoneesta.

Buickin voimanlähde on hieman reilu nelilitrainen (248 cid) suora kansiventtiilikahdeksikko. Ensiasennusmoottori siirrettiin pihavajaan runsaan 600 000 kilometrin jälkeen, eikä syynä silloinkaan ollut liiallinen kuluminen, vaan vanha, joskus 50-luvulla syntynyt pakkasvaurio. Alkuperäiseen moottoriin oli eläkkeelle siirtymiseen mennessä vaihdettu vain männänrenkaat, mm. jakopää ketjuineen ja öljypumppu olivat yhä alkuperäiset! Tähän mennessä Buick on nähnyt suomalaista maantietä noin 700 000 kilometrin edestä.

Peruskunnostus 30 vuoden välein

Suuret alukset tavataan ottaa kuivatelakalle harvakseltaan, mutta silloin suoritetaankin sitten perusteellisempi kunnostus. Buickin ensimmäinen todella iso huolto tuli eteen vuonna 1977, jolloin auto lähestyi 30 vuoden ikää ja takana oli ajokilometrejä noin 400 000.

Pelle nosti korin pois rungolta, hiekkapuhalsi sen ja korjasi ruostevauriot huolellisesti peltien alkuperäisiä sikkejä ja saumoja noudatellen. Runko ja jousituksen osat puhdistettiin, maalattiin ja korjattiin tarpeen mukaan. Moottori tarkastettiin ja varustettiin uusilla männänrenkailla ja venttiilinnostimilla. Sylinterikanteen tehtiin venttiilityöt samalla kun se oli irti lohkosta. Voimansiirto tarkastettiin ja kunnostettiin tarvittavilta osiltaan. Remontin kruunuksi Buick sai uuden metallinhohtoisen tummanvihreän maalipinnan, jonka sävy saatiin mieleiseksi DuPontin väreistä sekoittamalla. Kaikki työ maalausta myöten tehtiin Uusmäen pihapiirissä omin voimin, omassa tallissa tai sen edustalla.

Ensimmäisen kolmenkymmenen vuoden huollon jälkeen Buick on palvellut Lönnbergejä totutulla varmuudella jo toiset 30 vuotta. Alkuperäinen, kertaalleen rengastettu moottori vaihdettiin 600 000 kilometrin jälkeen 90-luvun puolimaissa, kun vanha, ennen Pellen aikaa syntynyt jäätymisestä aiheutunut särö lohkossa vuoti paikkausyrityksistä huolimatta aina vain. Sijalle hankittiin toinen vuoden 1949 moottori, ja peruskunnostuksen jälkeen matka jatkui. Alkuperäisen moottorin vaurio on korjattavissa, ja voimanlähde on luonnollisesti piharakennuksessa tallessa. Ensiasennusmoottorin ajomäärä joka ei nykyään vaikuta aivan ihmeelliseltä, on kuitenkin juuri sitä: Puhutaan moottorista, joka oli palvellut lähes 50 vuotta arktisissa olosuhteissa ilman esilämmitystä, ja enimmän osan ajetusta matkasta yksiasteisilla mineraaliöljyillä. Nykyaikaisten pikkumoottoreiden hämmästyttävät kilometrisuoritukset nojaavat empiiristen havaintojen valossa enemmän parantuneisiin öljyihin kuin moottoritekniikkaan.

Lönnbergin perheessä on toinenkin auto – sama Volvo Amazon, jonka Pellen isä osti uutena keväällä 1960. Tällä hetkellä Volvo on tilapäisesti poissa rivistä kansiremontin takia. Normaalioloissa – molempien autojen ollessa palveluksessa – kevyellä ja ketterällä Volvolla (?!) hoidetaan kauppareissut ja kaupunkiasiat. Pidemmille matkoille veturin lailla vääntävä Buick on Pellelle itsestään selvä valinta – varsinkin jos perässä seuraa purjekone tai perävaunu.

– Ovat nykykaravaanaritkin hieman kummissaan, kun puhallan Buickilla purjekone perässä heidän ohitseen ylämäessä satasen rajoitusalueella, huvittuu Pelle liikenteen nykymenoa arvioidessaan.

– Buickin korkeilla istuimilla matkustaa väsymättä niin, että Kebnekajsen retkillä ensimmäinen tauko pidetään vasta Torniossa. En ymmärrä, kuinka uusi auto voisi tarjota parempaa, jatkaa Pelle.

– Nykyautolla en edes uskaltaisi pohjoisen retkille. Kaikki ne prosessorit, joille ei tien päällä ole mitään tehtävissä… Arviolle antaa painoa se, että lausuja on pitkän linjan sähköinsinööri ja radioliikenne-ekspertti.

– Ostettuani Buickin vuonna 1960 viidelläkymmenellä tuhannella markalla, voin perustellusti sanoa, että olen tukevasti voiton puolella Buickissa pysyttyäni. Nyt alkaisi taas olla kolmikymmenvuotishuollon aika; luulenpa, että nostan lähivuosina korin taas pois rungolta ja laitan paikat kuntoon…

Monet ovat ne nykyautojen polvet, jotka ovat täysin palveltuaan siirtyneet säilykepurkkiteollisuuden raaka-aineeksi Pellen ja Buickin tähänastisen yhteisen taipaleen aikana. Tummennettujen lasiensa takaa Buickia nyt ihmettelevä työsuhdeautoilija ei ehkä tule ajatelleeksi, että niin käy vuorollaan hänenkin ilmastoidulle ylpeydenaiheelleen. Buick sen sijaan jatkaa matkaansa, ja aiheuttaa tällä tietoa hämminkiä vielä silloinkin, kun bensiiniä ei enää saa kuin apteekista – pienissä lasipulloissa.

Omilla aivoillaan ajatteleminen vaatii siviilirohkeutta. Roald Lönnbergin ”Pelle”-lempinimeen voidaan huoletta lisätä kunnioitusta viestittävä lisätitteli ”Peloton”.