Sno-par on parsa

Tämän jutun kirjoittaminen lankesi minulle seuraavista syistä. Olen toimittajistamme ainoa, joka ei ole koskaan lasketellut. Enkä ajanut moottorikelkalla. Prätkäkorttia ei ole, enkä kaupunkilaisena ole ajanut edes mopolla. Olen myös tunnetusti Chrysler-tuotteiden yletön ystävä. Siis, kuten mainoslause jo 70-luvulla julisti: “When the snow falls, Sno-runner calls.” 

Sno-Runner esiteltiin Mobilisti-lehden numerossa 2/2008.  Tilaa Mobilisti.

teksti: Matti Ouvinen

kuvat: kirjoittaja ja Janne Halmkrona

malli: Jan-Erik Laine

Antti Vähälä Vesivehmaalta on varautunut tuloomme lanaamalla vähälumisen talven sänkeä tyrkkäävälle pellolle mutkittelevan radan. Chrysler Sno-runner ei kuulemma ole omassa elementissään syvässä lumessa. Ei niin, että pellolla radan ulkopuolellakaan paljoa lunta olisi.

Aloitamme demonstraatiolla. Antti nykäisee 134-kuutioisen Power Bee -moottorin käyntiin ja lähtee päristämään pitkin peltoa koomisen näköisellä lumiskootterilla. Pienen lämmittelyn jälkeen on meidän vuoromme, mutta kesken odottelun voimanlähde sammuu. Alkaa armoton starttinarun nykiminen, jonka päätteeksi todetaan, että nyt ei lähde. Katsotaanpa tulppaa, onko se päässyt jo kastumaan täysin? Ei, mutta piikkiä on. Piikki pois, ja kone lähtee kerrasta pärisemään. Valmistaja lupasi Sno-runnerin kaksitahtisen teollisuusmoottorin käynnistyvän aina viimeistään kolmannella nykäisyllä; sama takuu päti Chryslerin perämoottoreihin. Mopar-insinöörien kaukokatseisuudesta kertoo myös se, että jalkatappien ontosta putkesta löytyy varanaru, mikäli ensisijainen käynnistinnuora sattuisi katkeamaan kenttäolosuhteissa.

Niin huoleton tuo laite on – ja aivan verraton!

Yhden tarinan mukaan Sno-runner kehitettiin merijalkaväelle. Sen piti tarjota 30 mailin käyttösäde ja kulkea 35 mailin tuntinopeutta. Tarina kertoo myös, että siviiliversiota kesytettiin puristuksia laskemalla ja ahtaammalla pakoputkistolla. Ajatus äänekkäästi pärisevän, lähinnä vain kovalla lumipinnalla kulkevan lumiskootterin sotakäytöstä tuntuu sen verran koomiselta, että on helpompi uskoa toista tarinaa. Sno-runner kehitettiin siviileille, hauskanpitovälineeksi yleiseen hiihtokeskuspöristelyyn. Siihen jänöjussi olisikin hillittömän hyvä. Parempaa suunnitelmaa afterski-henkiseen pahennuksen herättämiseen Ylläksellä ei voi kuvitella kuin kaveriporukka ja muutama Sno-runner.

Vuonna 1979 markkinoille tullutta Sno-runneria markkinoitiin edullisena ja kompaktina vaihtoehtona moottorikelkoille. Laite on purettavissa kasaan nopeasti, viisi sokkaa ja tulppa-avain pitävät pupujussin kasassa. Osina se mahtuu näppärästi henkilöauton takakonttiin. Alumiinirunko toimii bensatankkina, ja varustelu on kattava. Kun Sno-runnerilla lähtee yöjuoksuun, näkee rinneravintolalta ajaa takaisin 60-wattisen ajovalon turvin. Valo on varustettu sekä lähi- että kaukovaloasetuksella. Perässä ajavat kaverit – tai poliisit – tietävät missä mennään, onhan Sno-runner varustettu myös taka- ja jarruvalolla.

Kun Sno-runnerin myyntiponnistelut epäonnistuivat, jäljelle jääneet muutama tuhat yksilöä myytiin yksityisyrittäjälle, joka myi ne Sno-rabbit -teipein varustettuna – halvalla.

Suomessa Sno-runnerin maahantuojana toimi Hanke Oy. Sen silloinen emoyhtiö, Falcon-yhtymä , toimii yhä teollisuuden raaka-aineiden tukkukauppiaana ja maahantuojana. Mihin ihmeeseen Sno-runnereita sitten 70- ja 80-luvun taitteen Suomessa yritettiin tarjota? Rajavartijoille? Voima- ja metsäteollisuusyrityksien käyttöön? Huvikäyttöön? Monta Sno-runneria ei Suomeen myyty, se tiedetään.

Pois alta vaan, nyt lasketaan – en pelkää ollenkaan!

No millainen se on ajaa? Hulvaton. Kaasukahvaa vääntäessä Sno-runner lähtee kuin jänis makuulta. Voimansiirto on tietysti automaattinen, keskipakokytkimellä toteutettu. Amerikkalainen Power bee -voimamoottori sysää vihaisesti, niin kuin vain ”Mooppari” voi, ja vauhti kipuaa parhaimmillaan jopa viiteenkymppiin.  Vauhdin hidastamiseen riittää varsin hyvin kaasun nostaminen, mutta tiukempien tilanteiden pelastamiseksi on koneessa myös telaa jarruttava käsijarru vasemmalla kädellä. Alkuun meno tuntuu villiltä, pyörivien massojen ja hyrrävoimien tuomaa vakautta ei suksilla kulkevassa lumiskootterissa ole. Ajoasento on kuitenkin letkeän takapainoinen, ja jalat tapeillakin uskaltaa kallistaa yllättävän jyrkästi mutkiin – jopa niin, että tapit raapivat maata. Silti koeajosessioissa ei saada aikaan ensimmäisiäkään lippoja, vaikka ulkopuolista stuntman-koelentäjää yllytetäänkin kameroiden riemuksi hyppyyttämään polttomoottorijänestä niin, että alumiininen ohjaustankokin hieman vääntyy.

Sno-runner on aitoa Amerikkaa detaljoinnista lähtien; kyljessä viilettävä pupujussi on ehtaa Chrysler-sarjakuvastoa. Aidon kaksitahtisaundin tarjoava voimanlähdekin on nimensä veroinen. Mökä on jostain lehtipuhaltimen ja moottorisahan väliltä. Paksusti pehmustettu keinonahkasatula on mitoitettu hampurilaisten turvottamalle USA-hanurille, mutta vain yhdelle. Jalat tapeilla ajoasento on kaikkea muuta kuin kyykky, sekin suoraan mahdollisuuksien maasta. Kyytiläisen kuljettaminen ei ikävä kyllä Sno-runnerilla onnistu – paha miinus yöjuoksukäyttöä ajatellen. Sno-runner on, kuten mainoslause sanoi, super sizzling ultra new winter thing to do. (Loistavan sihisevän ääriuusi talvinen juttu tehdä.)