Kiitokoti kuudella pyörällä

Interstate 87:n tasainen asfaltti rullasi pyörien alla. Bill Weesill sytytti savukkeen. ”Carry On My Wayward Son. Pistä kovemmalle!”, kapteenintuolissaan apumiehen, vai pitäisikö sanoa perämiehen, paikalla istuva Rick huudahti pitkän hiljaisuuden jälkeen. Syksyn listaykkönen täytti kabiinin. Valtatie I87 kääntyi länteen, yli Hudson-joen. Suuntana oli Catskills-vuoret, Upstate New York.

teksti ja kuvat: Matti Ouvinen – Julkaistu Mobilisti-lehdessä 8/2010. Piditkö lukemastasi? Tilaa Mobilisti! Haluatko lukea kaikki faktat GMC Transmode -matkailuautosta? Vanhoja Mobilistin numeroita voit tilata Kioskista!

”Onneksi bensaa saa taas joka asemalta. Pitäisikin kohta pysähtyä tankille.”, Bill sanoi pojalleen Rickille, joka oli tullut isänsä luo viikonlopuksi Wyomingin pikkukaupungista Michiganista. Avioeron jälkeen Rick oli muuttanut äitinsä kanssa järviseudulle, siinä missä Bill oli jäänyt Newarkiin pyörittämään Oldsmobile-dealershippiään. ”Reilu veto, että sain tämän pelin lainaan Truck and Coach Divisionilta tätä reissua varten. On kaikki pillit ja viheltimet mitä ihminen voi kaivata. Kun päästään pois päätieltä, voin antaa sinun kokeilla. Tämä on aivan kuin henkilöautolla ajaisi, ei ole mikään kuorma-autonrohjake, kuten asuntoautot yleensä.”  Rick murahti jotain ja oikoi jalkojaan kojelaudan päällä. Oikeastaan Motorhome oli hieman kuin ylikokoisella GMC Vanduralla ajaisi – paitsi vakaampi ja vähemmän pompottava.

Kamelinruskea GMC Motorhome loikotti pohjoisen suuntaan I87:aa. Nopeusmittari näytti 55, kansallista kattonopeusrajoitusta, joka oli säädetty vuoden -73 öljykriisin jälkeen polttoaineen säästämiseksi. Tienvarsimainoksen takana lymyilevä  valkomusta Plymouth Fury kiinnitti Weaselin huomion. Weasel-liikanimen Bill oli saanut baseball-aikoinaan. Bill käänsi radion äänenvoimakkuuden nollaan ja komensi: ”Käännäpäs kanavalle 19, Rick.” Rick kurotti löysästi LA-puhelimen nuppiin ja vaihtoi kanavalle 19, ojentaen samalla mikrofonin isälleen. ”Breaker one-nine, this is the Wheeler Dealer. We’ve got Kojak with a Kodak south of exit 12 on the I-87. I repeat, smokie alert. Over and out.” Bill päästi tangentista ja ojensi mikrofonin telineeseen. Rahiseva radio heräsi henkiin: ”Rubber Duck here. Copy that bear alert, Wheeler Dealer. Over.” LA-puhelimet olivat yleistyneet räjähdysmäisesti nopeusrajoitusten ja tutkavalvonnan tiukentumisen myötä, etenkin rekkamiesten parissa. Automies Bill teki mielellään palveluksen kanssa-autoilijoilleen varoittamalla tutka-ansasta. Kuuden tonnin painoisen Motorhomen kipparina Weasel sitä paitsi symppasi rekkamiehiä. ”Pitävät tämän maan pyörät pyörimässä”, hän mutisi. Sitä paitsi, asuntoautollekin 55 mailin tuntinopeus tuntui nelikaistaisella tiellä aavistuksen hitaalta.

Bill pani vilkun oikealle ja vaihtoi moottoritien ulosmenorampille vievälle kaistalle. Kuuden tonnin painoiseksi kesämökiksi GMC:n jarrut purivat yllättävän hyvin, vaikka ennakointia vaadittiinkin keskimääräistä henkilöautoa enemmän. ”Kingston, NY. Tästä sitten tielle 28, kohti Ashokanin tekojärveä. Havupuun tuoksua ja villiä ulkoilmaelämää. Kyllä tämä voittaa kaupungin saasteet.” Kuusitoistavuotias Rick, ikäisilleen tyypillisesti, pääsi naljailemaan isälleen: ”Ulkoilmaelämää? Please! Tämähän on kuin hotellihuone pyörillä…” Weasel myhäili. Nykyajan mukavuuksista ei tarvitsisi tinkiä edes kaukana erämaassa; keskuslämmitykselle saattaisi tulla käyttöäkin syksyisessä vuoristoilmassa. Matkatelkkarin Bill oli kuitenkin jättänyt kotiin. Rickin olisi myös hyvä välillä olla ilman töllöttimen laiskistavaa vaikutusta. Tämä viikonloppu omistettaisiin isä-poika -suhteen lujittamiselle. Tarkemmin ajatellen Bill ei ollut pariin kuukauteen nähnytkään poikaansa. Niinä parina viikonloppuna, kun Rick oli käynyt Newarkissa, hän oli ollut töissä, pojan hengatessa vanhojen kavereidensa kanssa kotinurkilla.

State highway 28 kääntyi tekojärven rantaan. Vaikka oltiin vain muutaman mailin päässä interstatesta, ilma vaikutti heti raikkaampana. Lännessä kohosivat Catskill-vuoret havumetsineen. New York Cityynkin oli vain satakunta mailia. Ei erämaan tarvitse olla kaukana. Eikä siitä nauttiakseen tarvitsisi palella tai kastua. Niin kuin Motorhomen esitteissäkin oli sanottu. Bill sanoi sen ääneen, kuin vanhasta muistista: ”Siellä ei ole motelleja eikä pysäköintialueita, mutta sinne pääsee Motorhomella. Olisiko jo aika katsoa, mitä vuoren toisella rinteellä on?” Bill pysäytti sanaakaan sanomatta tienposkeen. ”Hei, ei täällä kukaan ole näkemässä. Vaihdetaanpa paikkoja, saat ajaa loppumatkan. Onkin jo aika, että pääset kokeilemaan miltä vanha kunnon amerikkalainen voimamoottori tuntuu – vielä kun niitä on saatavilla.

”Faija hei, mä olen jo autoko…”, Rick yritti mutista isälleen, mutta tuli keskeytetyksi. ”Laitat vain D:lle ja päästät jarrun. Muista katsoa peiliin. Ja vilkku…” Koko matkailuauto heilahti ilmavirrasta, kun vanha ruosteinen säiliörekka puhalsi ujeltaen ohitse. Rick kuunteli aavistuksen vaivaantuneena isänsä autokauppiasmaista luentoa hallintalaitteista ja hienouksista. ”455-kuutiotuuman V8, periaatteessa samanlainen kuin Cadillac Eldoradossa. Se on maailman hienoin auto se! Turbo-Hydramatic -automaattivaihteisto, moderni etuveto. Ja itämaiden viisaat kehtaavat vielä väittää, että olisimme pudonneet kehityksen kelkasta. Syön kravattini, jos japsit koskaan tekevät mitään näin edistynyttä. Emme me suotta ole ilmailussa ja autoteollisuudessa maailman parhaimpia, kyllähän sen tästäkin tuotteesta näkee.”

Weaselin myyntipuheiden aikana Rick oli sanaakana sanomatta saavuttanut säiliöauton. Sen ryönäinen ja ruosteinen hahmo tukki tien, ja sen kaasuöljymoottori suolsi ilmoille paksua mustaa savua. Kansallinen nopeusrajoitus oli 55, mutta selvästikin raskaassa lastissa oleva tankkeri ui neljääkymppiä loivassa ylämäessä. Rick polkaisi nuorenmiehen uhkarohkeudella kaasun pohjaan. Automaattivaihteisto haki välittömästi pienemmän pykälän ja etumatkustajien alla majaileva moottori puhisten Motorhome kiri tankkerin rinnalle. Nopeusmittari nousi 55:een, sitten 60:een. Rickin palatessa omalle kaistalle rekanrumiluksen edellä loppunopeutta oli lähemmäs 80 mailia tunnissa. ”Maailman nopein matkailuauto, sanovat. Enkä epäile hetkeäkään”, autokauppias jatkoi, rystyset yhä jännityksestä valkoisina.

”Huomaatko, miten hienosti täältä komentosillalta näkee ajaa. Panoraamatuulilasi eteen, ja takana tuo suuri näköalalasi. Kokoisekseen hämmästyttävän helppo ja vaivaton. Voitaisiin ruveta katselemaan leiripaikkaa, jos tästä kääntyisi joku tieura tuonne rantaan.” Tovia myöhemmin Glenbrook lipui – välillä havupuiden juurien yli tumpsahdellen – kapeaa tieuraa, jonka joku metsäkone oli jättänyt, varmaankin tekojärven rakennustöiden aikoina. ”Tuonne noiden koivujen viereen. Muista että tämä on 26-jalkainen, sinun pitää kaartaa tuolta vähän leveämmin…”, Weasel opasti. Täysin tasaista paikkaa ei Motorhomelle tarvitsisi löytää; takajousituksen ilmapusseja säätämällä matkailuauton saisi vaivattomasti vaateriin. Rick oli vaiti.

Ashokanin tekojärvi liplatti syysillassa puiden takana. Se oli rakentamisensa aikaan, kymmenluvulla, ollut maailman suurin tekojärvi. Vieläkin se vastasi suuresta osasta New York Cityn vesihuoltoa.

”Tämä on hyvä paikka. Muista vain, Rick, ettei tuolla järvessä saa uida. Emmehän halua, että Nykin herrojen vesijohtovesi maistuu… No tiedäthän. Minä olen nyt kyllä ansainnut kaljan.” Weasel otti taitettavan tuolin, sellaisen, joita elokuvaohjaajilla näkee, ja viritti sen matkailuauton seinustalle. Seuraavaksi hän sihautti auki oluen, ja istui alas.  Olutpurkkia kädessään heristäen hän totesi: ”Otahan sinäkin, ei se pahaksi ole.” Rick teki työtä käskettyä ja kysyi, hieman tylsistyneen oloisena: ”Mitä täällä voi tehdä, kun ei uimaankaan pääse?” ”Älä nyt ole ilonpilaaja. Me näemme niin harvoin toisiamme nykyään. Vietät vanhan isäukkosi kanssa hieman laatuaikaa. Otetaan parit oluet. Puhutaan miesten juttuja. Otin vaarisi vanhan Arisaka-karbiinin mukaan. Isäni toi sen sotasaalina Iwo Jimalta. Juodaan nämä tölkit tyhjäksi niin saadaan jotain, mitä ampua.”

Rick Weesill heilutti kättään, ja hopeaisen valaan näköinen Greyhound-linjuri pysähtyi kiitolinjapysäkille. Rick nousi kyytiin ja osti lipun Montrealiin. Sillä välin Ashokan-järven rannalla puistonvartian punainen Wagoneer kaartoi paikalle. ”Sir. Huomenta, sir! Puistonvartija Daniels tässä, sir! Vedentutkimuslaitoksen päivystäjä vastarannalta sanoi kuulleensa laukauksia aamuyöstä. Ajattelin tulla varoittamaan salametsästäjistä, heidän kanssaan ei kannata leikkiä. Avatkaahan nyt!  Sir, oletteko te siellä?”